haamuista.

Tänään joudun olemaan mielikuvitukseton, ja siteeraamaan itseäni. Olin nimittäin eilen keikalla ja
yllättäin pieni keikkapaikka olikin täynnä ihmisiä menneisyydestä, ystäviä ja hyvän päivän tuttuja. Edellisessä blogissani joskus kirjoitinkin heistä, haamuista, näin:

Noniin, nyt niistä haamuista. Minä nimittäin pidän niistä. Häivähdyksistä menneestä elämästä ja ihmisistä. Kahvikuppia kannatteleva pipopäinen poika metron liukuportaissa nostaa mieleen vuosien takaiset huolettomat kesäyöt, rahattoman mutta ah niin kokemusrikkaan elämänvaiheen alati vaihtuvine tunteineen ja uusine kohtaamisineen. Tai yllättäin vastaan tullut asuntoilmoitus, allekirjoituksena nimi joka joskus sai veren pysähtymään ja sydämen pakahtumaan. Niin, minä rakastan menneiden muistelua, niitä sykähdyttäviä tunteita joita menneet minussa herättävät. Kiinnyn aina enemmän ihmisiin kuin paikkoihin joten kaiken sen historian havinan mieleeni tuovat ensisijaisesti nuo elämäni tähtinäyttelijät, haamut.

Niin, minä pidän haamuista. Aika tekee tehtävänsä lähes poikkeuksetta, valelee rumat ja ahdistavimmatkin hetket rustiikilla muokaten niistä romanttisen tarinan. Mennyt ei yleisesti ottaen ole minulle se ongelma. Sen sijaan nykyisyys tuottaa useinkin ongelmia. Kun tuo ajanhittolainen ei toimi toivotun nopeasti vaan antaa nykyhetken kirvellä ennen tarinan kultaantumista.

Todellisuus sen usein tekee, kiskoo minut takaisin. Muistuttaa tästä hetkestä ja sen hyvyydestä, kaikista sen väreistä ja säikeistä. Miten rakkaus ja romantiikka eivät kulje vain menneissä tapahtumissa vaan yhtälailla tässä ja nyt. Siinä iltapalassa joka odottaa valmiina pitkän työpäivän jälkeen, hymyssä keskellä yötä molempien havahduttua yhtä aikaa, sylissä johon käpertyä pettymyksen kohdatessa, katseessa joka rakastaa silloinkin kun huudan mene pois koko pienen sieluni kurjuudesta.

Niin, minä pidän haamuista. Lähes yhtä paljon kuin elämästäni tässä ja nyt.

Huvituin huomatessani hurraavani samalle biisille kuin yksi elämäni tärkeimmistä haamuista, aivan samassa kohtaa. Jotain tapahtui niissä yhdessä vietetyissä vuosissa, jotain peruuttamatonta. Jotain minussa on hänessä, jotain hänestä jäänyt minuun kiinni. Palaksi kurkkuun, malkaksi silmään. Vieläkin, vuosien jälkeen kirpaisee. Ja ei, tässä ei ole kysymys menneen haikailusta, vaikka siltä ehkä kuulostaakin. Enemmän yritän löytää sen, miten kääntää menneet voitoksi, ja miten antaa itselleni anteeksi kerta toisensa jälkeen sen, miten huonosti olen ihmisiä kohdellut. Miten en osannut muuta kuin imeä kaiken sen energian minkä irti sai, voidakseni jaksaa itse jatkaa matkaa. Miten poljin toista ollakseni itse korkeammalla, vaikka todellisuudessa vajosin, vajosin, vajosin.

Niin, ja milloin se ei enää sattuisi, se muistaminen.

Mennyt, rustiikkinen tai vielä kuorrutustaan kaipaava, ei muutu. Mutta minä muutun, toivottavasti. Tänään voin, saan olla erilainen kuin eilen, huomenna saan antaa itselleni mahdollisuuden toimia toisin. Ylihuomennakaan en yllä ylivertaisuuteen ja ensi viikolla vielä epäonnistun. Mutta minä jatkan. Koska kauneimmaksikaan maalattu menneisyys ei vedä vertoja sille, mitä tulevaisuus voi tuoda. Ja koska minuksi voin kasvaa vain elämällä.