valivalivali.

olen viime aikoina kuullut useammastakin suusta lauseen "sosionomit valittaa aina!" en tiedä onko kyseessä epäsuora vihjaus omasta toiminnastani vai mahdollisesti superkurja yleistys. oli niin tai näin, on se saanut mut miettimään omaa tapaani ilmaista asioita. ja tottahan se on, että usein puran työn tuottamaa henkistä taakkaa siitä purnaamalla ja ruotimalla, eli parannuksen paikka! kuitenkin, huomaan samalla tarpeen selittää omaa uravalintaani, vastaiskuksi valitus-lausetta usein seuranneelle "no jos se on niin vaikeeta nii miksei ne vaan lopeta!".

minusta piti tulla opettaja. tai kampaaja. kasvatustieteitä jopa kerran hain opiskelemaan, tosin pääsykokeisiin menin vähän läpällä ja lukematta. sosionomiksi päädyin koska halusin opiskella nuorisotyötä, kristillisillä painotuksilla. ja kuten monet muutkin samoista lähtökohdista ponnistavat, löysin itseni haikailemasta lastensuojeluun. jokin siinä imaisi mukanaan ensi hetkestä lähtien. se vei mun sydämen, nää nuoret vei mun sydämen. kiertoteitse päädyin lopulta unelmatyöpaikkaani, jossa olen pian pari vuotta porskuttanut, vääntänyt kättä vuorontellen työkavereiden ja teiniräkänokkien kanssa. kahteen vuoteen on mahtunut paljon, ennenkaikkea oppimista, varmasti aimo annos sitä valittamista mutta yhä syvenevä tietoisuus siitä, että tätä minä haluan tehdä, tähän mut on kutsuttu.

(ja jos joku yökkäilee jo tässä vaiheessa, en suosittele jatkamaan)

aloittaessani tämän työn tiesin mihin ryhdyn. totesin jopa, että haluan tehdä tätä työtä niin paljon, että olen valmis jopa epäonnistumaan. (sitä ei kauaa tarvittu odotella...) haluan oppia, haluan ymmärtää, haluan kehittyä paremmaksi. mutta kun, nyt se haastava... ei vaan yksi haastavimmista, tätä työtä ei kokemukseni mukaan voi tehdä muulla kuin persoonallaan. ja jos haluaa muuttua, täytyy muutoksen lähteä persoonasta käsin. minusta. sisältä. käyn siis jatkuvaa prosessia itseni kanssa, jotta voisin tehdä päätökset ja ratkaisut, jopa normaalin kanssakäymisen minuna mutta samalla rautaisena ammattilaisena. nuoret, joiden kanssa työtä teen, aistivat, jos en ole sanojeni takana tai jos toimin epäaidosti. samaan aikaan minun pitää olla lähellä mutta koko ajan valmiudessa ottaa pari askelta taaksepäin voidakseni arvioida tilannetta kauempaa. vaikka nuoret elävätkin hyvin normaalia elämää, täytyy minun olla valmis perustelemaan motiivini sille, miksi teen normaalitkin asiat niinkuin teen. kaikessa on taustalla jotain. ja jälleen kerran, tehdä tämä aidosti.

lisäämällä tähän sisäiseen prosessiin ne itse asiakkaat, heidän lähiverkostonsa saat yhtälön, jonka kanssa työskentelen. ainiin, ja ne työkaverit. niijoo, ja se ainainen säästöbudjetti ja hitonmoiset paineet kaikkialta tuottaa vaikka tuottaa ei voi.

myönnän. olen helkkarin ylpeä siitä mitä teen ja väitän olevani hyvä työntekijä. en siksi koska pelastaisin ihmisiä tai koska muuttaisin ihmiselämiä. se ei ole tehtäväni, siihen en edes pyri. on Yksi joka voi sen tehdä, ja se en ole minä. hyvä työntekijä olen siksi, että olen saanut nuoren itkemään. koska olen saanut nuoren suuttumaan. olen saanut nuoren nauramaankin, mutta vähintään yhtä lujaa raivoamaan ja huutamaan. olen seissyt rajana silloin kun nuori ei ole pystynyt itselleen rajaa asettaa ja ottanut vastaan kaiken sen sydämen pohjasta tulevan vihan, joka ei todellisuudessa edes minulle kuulu. olen nähnyt kuinka nuori nousee, uskaltaa ottaa siivet käyttöönsä ja lähtee lentoon taakseen katsomatta. olen hyvä työntekijä, koska aina en osaa, usein epäonnistun ja joudun pyytämään anteeksi. koska olen ihminen.

ei tämä ole mitään hiton hyväntekeväisyyttä eikä tämä työ tee minusta yhtään sen parempaa ihmistä. en odota kiitosta, palkan saan kuukausittain ja sillä hyvä. mutta tämä on mun paikkani olla. tässä seison, muutakin voisin, mutta en halua. jos joskus tulee tilanne, etten enää halua, lähden. siihen saakka pidän pääni pystyssä, yritän hillitä kieltäni valittamisen suhteen ja toitoan ilmeisesti nykyään liian harvoin toteamaani lausetta: mä rakastan mun työtä!

kotona.

ystävät ja tuttavat suomen chigagosta, tämä on teille! silmänurkka kostui kun katselin ah niin tuttuja maisemia. mun piti kirjoittaa tällä otsikolla jo aiemmin, brädi toimi viimeisenä pakotteena avata sanainen arkkuni.

olen nimittäin siinä onnellisessa asemassa, että omistan useita koteja. viime viikon vietin idässä karjalanpiirakoiden luvatussa maassa, tällä viikolla toin likavaatepyykkien täyttämät laukkuni takaisin arabiaan ja pyörähdin niin rakkassa lahdessakin ystävää juhlimassa, muutamia kodeistani mainitakseni. itä-jerusalemin rukouskutsu saa sydämeni värähtämään tutulla, turvallisella tavalla, samoin tampereen mukulakivikadut ja skövden pieni torialue. jokaisesta paikasta voisin kirjoittaa vähintään useita kirjoja, jokainen kodeistani ansaitsisi sen.

mutta tämä kirjoitus olkoon omistettu idälle. aina siellä käydessäni huomaan kamppailevani ristiriitaisten tunteiden kanssa. vajoan helposti muisteloihin kulkiessani tuttuja hiekkateitä ja tirauttelen itkuja yhdessä jos toisessakin kadunkulmassa. menneisyyden tunnevyöryistä on välillä haastavaa siirtyä nykyisyyteen. eikä vähiten sen takia, että edelleen koen suurensuuria haasteita perheeseeni liittyen (vai onko tämä ehkä yksi niistä elämän never ending storyista? kenties.). vuosien harvat kotikäynnit ja niiden aikana tapahtunut kasvu on välillä kipeän räikeässä ristiriidassa sen kuvan kanssa, mikä perheelläni minusta on. kuinka olla läsnä nykyisenä minuna kun minusta oletetaan jotain ihan muuta? perheeni puhumattomuuden kulttuuri uhkaa nielaista minusta ison palan, pakottaa muottiin ja vetäytymään kuoreen silloinkin kun hiljaisuus raastaa, repii, rikkoo. ja silti, siitä huolimatta että heidän kanssaan oleminen sattuu välillä niin helkkarista, on siinä jotain mihin juuret ovat tiukasti kietoutuneet, jotain pysyvää ja vettä sakeampaa. siksi jatkan taistelua, sydän vereslihalla, voidakseni olla läsnä Minuna. koska he ovat osa minua ja minä heitä.

ja voidakseni myös toivottavasti joskus antaa erilaisen perinnön omille lapsilleni.

haamuista.

Tänään joudun olemaan mielikuvitukseton, ja siteeraamaan itseäni. Olin nimittäin eilen keikalla ja
yllättäin pieni keikkapaikka olikin täynnä ihmisiä menneisyydestä, ystäviä ja hyvän päivän tuttuja. Edellisessä blogissani joskus kirjoitinkin heistä, haamuista, näin:

Noniin, nyt niistä haamuista. Minä nimittäin pidän niistä. Häivähdyksistä menneestä elämästä ja ihmisistä. Kahvikuppia kannatteleva pipopäinen poika metron liukuportaissa nostaa mieleen vuosien takaiset huolettomat kesäyöt, rahattoman mutta ah niin kokemusrikkaan elämänvaiheen alati vaihtuvine tunteineen ja uusine kohtaamisineen. Tai yllättäin vastaan tullut asuntoilmoitus, allekirjoituksena nimi joka joskus sai veren pysähtymään ja sydämen pakahtumaan. Niin, minä rakastan menneiden muistelua, niitä sykähdyttäviä tunteita joita menneet minussa herättävät. Kiinnyn aina enemmän ihmisiin kuin paikkoihin joten kaiken sen historian havinan mieleeni tuovat ensisijaisesti nuo elämäni tähtinäyttelijät, haamut.

Niin, minä pidän haamuista. Aika tekee tehtävänsä lähes poikkeuksetta, valelee rumat ja ahdistavimmatkin hetket rustiikilla muokaten niistä romanttisen tarinan. Mennyt ei yleisesti ottaen ole minulle se ongelma. Sen sijaan nykyisyys tuottaa useinkin ongelmia. Kun tuo ajanhittolainen ei toimi toivotun nopeasti vaan antaa nykyhetken kirvellä ennen tarinan kultaantumista.

Todellisuus sen usein tekee, kiskoo minut takaisin. Muistuttaa tästä hetkestä ja sen hyvyydestä, kaikista sen väreistä ja säikeistä. Miten rakkaus ja romantiikka eivät kulje vain menneissä tapahtumissa vaan yhtälailla tässä ja nyt. Siinä iltapalassa joka odottaa valmiina pitkän työpäivän jälkeen, hymyssä keskellä yötä molempien havahduttua yhtä aikaa, sylissä johon käpertyä pettymyksen kohdatessa, katseessa joka rakastaa silloinkin kun huudan mene pois koko pienen sieluni kurjuudesta.

Niin, minä pidän haamuista. Lähes yhtä paljon kuin elämästäni tässä ja nyt.

Huvituin huomatessani hurraavani samalle biisille kuin yksi elämäni tärkeimmistä haamuista, aivan samassa kohtaa. Jotain tapahtui niissä yhdessä vietetyissä vuosissa, jotain peruuttamatonta. Jotain minussa on hänessä, jotain hänestä jäänyt minuun kiinni. Palaksi kurkkuun, malkaksi silmään. Vieläkin, vuosien jälkeen kirpaisee. Ja ei, tässä ei ole kysymys menneen haikailusta, vaikka siltä ehkä kuulostaakin. Enemmän yritän löytää sen, miten kääntää menneet voitoksi, ja miten antaa itselleni anteeksi kerta toisensa jälkeen sen, miten huonosti olen ihmisiä kohdellut. Miten en osannut muuta kuin imeä kaiken sen energian minkä irti sai, voidakseni jaksaa itse jatkaa matkaa. Miten poljin toista ollakseni itse korkeammalla, vaikka todellisuudessa vajosin, vajosin, vajosin.

Niin, ja milloin se ei enää sattuisi, se muistaminen.

Mennyt, rustiikkinen tai vielä kuorrutustaan kaipaava, ei muutu. Mutta minä muutun, toivottavasti. Tänään voin, saan olla erilainen kuin eilen, huomenna saan antaa itselleni mahdollisuuden toimia toisin. Ylihuomennakaan en yllä ylivertaisuuteen ja ensi viikolla vielä epäonnistun. Mutta minä jatkan. Koska kauneimmaksikaan maalattu menneisyys ei vedä vertoja sille, mitä tulevaisuus voi tuoda. Ja koska minuksi voin kasvaa vain elämällä.