Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä
rannalla vesikivellä, laajalla lahen perällä.
Valitsin alle kouluikäisenä kesäretkellä taidemuseosta matkamuistokseni Kalevala-aiheisen taulun, johon oli liitetty yllä olevat Kalevalan säkeet. Vanhempani antoivat minun ostaa sen, sillä heitä huvitti valintani. Niin, mie oon pienestä pitäen ollut sellainen, itkijä. Itken ilosta, surusta, kivusta, tuskasta, rakkaudesta, liikutuksesta, vihasta...
Viikonloppu kulminoitui suolaisiin kyyneliin;
Äitienpäivän tunnetila oli hallitsematon tunnemyrsky ja kipeät, karvaat kyyneleet. Selittämätöntä, holtitonta käytöstä ja raivoa.
Seuraavana päivänä saapui jokakuukautinen ystävämme vierailulleen.
Miten toivoisinkaan, että jonain päivänä saisin olla se, jonka ympärille keräännytään tuona toukokuisena päivänä, joka juuri nyt tuntuu niin kipeältä.
En löydä vieläkään sanoja tähän kaikkeen. On vain tunteita, jotka eivät enää suostu pysymään naamarin takana piilossa muiden katseilta. Sanatonna, kyynelin, olen kuunnellut viime aikoina seuraavia tunteiden tulkitsijoita. Viitasen Piia puhuttelee laulullaan Miltä tuntuu, äitienpäivää seuraavana iltana kuulin radiosta ensimmäistä kertaa Arttu Wiskarin biisin Ikuisesti kahdestaan ja itkuhan siinäkin tuli.
Itkijänainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti