kohtuus kaikessa

Että näin.

Olimme eri mieltä polveni kanssa siitä, onko 16km hyvä idea vai ei.

Lähestyvään kolmekymppisyyteen on liittynyt mulla vahvasti ajatus "Jos ei nyt, ei koskaa". Kaikki mitä olen ikinä ajatellut tekeväni, täytyisi tehdä nyt, ennenkuin se kamala kolmekymppiä tulee eikä enää ehdi. Yhtenä näistä syksyllä odottava puolimaraton. Ikinä en ole ollut pitkäjänteinen, suunnitelmallinen ihminen, päättäväisyys on hiiren tasoa ja laiskuus elämää ohjaava voima. Päinvastoin, johonkin toimeen ryhtyessäni lähden suurella innolla (ja äänellä) mukaan, vakuuttuneena asian tulipalokiireestä ja elämää suuremmasta tarkoituksesta. Kunnes kyllästyn. Peliin laitetaan kaikki, mutta se varsinainen työstämisvaihe jää harmillisen usein lyhyeksi. Aikaa koko prosessiin alkuinnostuksesta täydelliseen kyllästymiseen ja jopa mahdolliseen uuteen innostumiseen kuluu pahimmillaan kymmenen minuuttia. Enkä edes liioittele. Voi siis olla, että vuosien varrella on tullut kerran jos toisenkin lyötyä yli.

Niin tälläkin kertaa. Kun ensinnäkin sain itseni sitoutettua ajatukseen suunnitelmasta, joka huipentuu puolen vuoden päästä, vapisevin sormin kirjoitettua nimeni osallistujalistaan, oli aika laittaa sata lasiin ja antaa mennä. Mutta kun kestävyysurheilussa sillä ei päästäkään niin pitkälle, ei varsinkaan sinne maaliin saakka. Ei näköjään edes puolimatkaan. On pakko antaa lihaksille aikaa sekä kehittyä että levätä, että joskus voi saavuttaa tavoitteen, ylittää itsensä. Kun hammasta purren linkkasin viimeisiä metrejä kotiin tuskanhien kihotessa otsalle, vannoin ja vakuutin, että tällä kertaa yrittäisin edes hillitä sangviinikon luonnetta ja ottaa rauhallisemmin seuraavalla kerralla. Aikaa on vielä ruhtinaallisesti, kesän ehdin juoksennella ja vähitellen kohottaa juoksukuntoa tavoitetta kohti.

Ja kappas vaan, niinhän se taitaa olla elämässäkin. Aikaa on, ainakin toivottavasti, vielä vuosikausia. Jopa kolmenkympin jälkeenkin toteuttaa niitä toteutumattomia unelmia. Elämä jatkunee rajapyykkien jälkeenkin. Ehkä erilaisena, ehkä ei. Ehkä vuosien myötä huomaan unelmieni muuttuvan, asettuvan erilaiseen tärkeysjärjestykseen. Voi olla, että jotkut unelmista jäävät uusien alle, jotkut toteutumatta muuten vain. Kaikkea en ehkä voikaan saada. Kaiken keskellä kai olennaisinta on, että olen onnellinen nyt. Huomisesta en tiedä, mutta näillä näkymin sekin vaikuttaisi ihan mukavalta. Ja sen jälkeinen elämä... No, katsotaan sitä sitten.

Yövuoroterveisin,
Tytti