kohtuus kaikessa

Että näin.

Olimme eri mieltä polveni kanssa siitä, onko 16km hyvä idea vai ei.

Lähestyvään kolmekymppisyyteen on liittynyt mulla vahvasti ajatus "Jos ei nyt, ei koskaa". Kaikki mitä olen ikinä ajatellut tekeväni, täytyisi tehdä nyt, ennenkuin se kamala kolmekymppiä tulee eikä enää ehdi. Yhtenä näistä syksyllä odottava puolimaraton. Ikinä en ole ollut pitkäjänteinen, suunnitelmallinen ihminen, päättäväisyys on hiiren tasoa ja laiskuus elämää ohjaava voima. Päinvastoin, johonkin toimeen ryhtyessäni lähden suurella innolla (ja äänellä) mukaan, vakuuttuneena asian tulipalokiireestä ja elämää suuremmasta tarkoituksesta. Kunnes kyllästyn. Peliin laitetaan kaikki, mutta se varsinainen työstämisvaihe jää harmillisen usein lyhyeksi. Aikaa koko prosessiin alkuinnostuksesta täydelliseen kyllästymiseen ja jopa mahdolliseen uuteen innostumiseen kuluu pahimmillaan kymmenen minuuttia. Enkä edes liioittele. Voi siis olla, että vuosien varrella on tullut kerran jos toisenkin lyötyä yli.

Niin tälläkin kertaa. Kun ensinnäkin sain itseni sitoutettua ajatukseen suunnitelmasta, joka huipentuu puolen vuoden päästä, vapisevin sormin kirjoitettua nimeni osallistujalistaan, oli aika laittaa sata lasiin ja antaa mennä. Mutta kun kestävyysurheilussa sillä ei päästäkään niin pitkälle, ei varsinkaan sinne maaliin saakka. Ei näköjään edes puolimatkaan. On pakko antaa lihaksille aikaa sekä kehittyä että levätä, että joskus voi saavuttaa tavoitteen, ylittää itsensä. Kun hammasta purren linkkasin viimeisiä metrejä kotiin tuskanhien kihotessa otsalle, vannoin ja vakuutin, että tällä kertaa yrittäisin edes hillitä sangviinikon luonnetta ja ottaa rauhallisemmin seuraavalla kerralla. Aikaa on vielä ruhtinaallisesti, kesän ehdin juoksennella ja vähitellen kohottaa juoksukuntoa tavoitetta kohti.

Ja kappas vaan, niinhän se taitaa olla elämässäkin. Aikaa on, ainakin toivottavasti, vielä vuosikausia. Jopa kolmenkympin jälkeenkin toteuttaa niitä toteutumattomia unelmia. Elämä jatkunee rajapyykkien jälkeenkin. Ehkä erilaisena, ehkä ei. Ehkä vuosien myötä huomaan unelmieni muuttuvan, asettuvan erilaiseen tärkeysjärjestykseen. Voi olla, että jotkut unelmista jäävät uusien alle, jotkut toteutumatta muuten vain. Kaikkea en ehkä voikaan saada. Kaiken keskellä kai olennaisinta on, että olen onnellinen nyt. Huomisesta en tiedä, mutta näillä näkymin sekin vaikuttaisi ihan mukavalta. Ja sen jälkeinen elämä... No, katsotaan sitä sitten.

Yövuoroterveisin,
Tytti

Ylitin itseni.

Selvisin työpäivästä,
istuin kuuliaisena kasvatustieteen perusteiden viimeisellä ohjausluennolla,
hikoilin reilun tunnin ensikertalaisena bodycompatissa ja
kävelin karkkikaupan ohitse sen sijaan, että olisin mennyt ostoksille kulutettujen 700 kalorin kunniaksi!
Kotiin kävellessä taivas oli sininen ja auringon viime säteet väreilivät ilmassa. Elän!

Hurjasti on ajatuksia sieltä ja täältä, kunhan niitä saisi sanoiksi koottua.

Tuntuu, että elämässä tapahtuu tällä hetkellä paljon. On rakennuspuuhaan ryhtymistä ja siihen liittyviä asioita sata, on uuden työn tuomat uudet haasteet ja on toteutumattomia toiveita, joille on ryhdytty tekemään jotain. Paljon prosessia ja paljon kaaosta.

Kaiken kaaoksen keskellä tuntuu hyvältä olla juuri tässä hetkessä ja nimenomaan läsnä itselleen ja lähimmäisilleen - tunnen eläväni!

Tästä on hyvä jatkaa.

Mie

Nyt niistä vauvoista!

(Varoitus! Luvassa hiomatonta ajatuksenvirtaa, totuuksia minulle. Tiedän liikkuvani veitsenterällä.)

Niin, kuten todettu, en ole lähtökohtaisesti ollut ihminen, jonka suurin toive on olla äiti. Rehellisesti, olisin monille ystävilleni suonut äitiyden minua ennemmin, heistä kun monet ovat äidiksi jo vuosia halunneet. En minä ole, ainakaan yhtä kauaa. Freud voisi paljon veistellä viestiä ja vitsiä varsinkin syistä, enkä ihan voi villaisella painaa omaa perhetaustaani. Minulle onnellinen koti ei ole ollut automaatio, ja luurankoja on kaapeista sadellut vielä pitkälle aikuisiälle saakka. Se on varmasti syynä myös siihen, että sitoutuminen tuntui joskus mahdottomalta ajatukselta, äitiydestä puhumattakaan.

Mutta jotain on muuttunut. Luulen muutoksen lähteneen vähitellen, alkaen niistä iloisista viesteistä lähipiirissä ja äidiksi tulevien hehkuvista poskista, ilosta säihkyvistä silmistä. Perhetyöntekijänä muistan hetken, kun keinuttelin kiikkustuolissa vastikään sairaalasta päässyt keskostyttö sylissäni. Seurailin tuntikausia hänen pienten kasvojensa ilmeitä, varpaiden kipristelyä ja pienen rintakehän kohoilua. Niin kliseistä kuin se onkin, jokin sisälläni liikahti.

Vähitellen ollaan tultu aikaan, kun huomaan kaipaavani äitiyttä. Pelonsekaisesti, varovasti. Sen ääneen sanominen kauhistuttaa, eihän mikään ole varmaa. Ensimmäistä kertaa huomaan kysymysten lapsien saamisesta jollain tasolla sattuvan. Onko arvoni naisena ja/tai vaimona sidottu siihen, onko kohdussani elämää tai edes toivoa siitä? Entä jos minusta ei koskaan tulekaan äitiä? Tai vielä pahempaa, tulee äiti mutta ihan kamala! Ja mies lähtee ja lapset vihaa ja itsekin katkeroidun ja kyynistyn! On helpompi kieltää toive kuin toivoa avoimesti ja pettyä. Vai onko? Entä jos uskaltaisinkin sanoa ääneen toiveeni ja pelkoni niillekin, jotka kevyesti kysymyksen ilmoille heittävät, vaikuttaisiko se? Uskaltaisiko joku toinenkin sen jälkeen? Saisiko tunne silloin tarvitsemansa tilan?

Muutama viikko sitten näin unen, jossa minulla oli pieni, vaaleakutrinen reipas poika. Minun poikani. Unista voi jokainen olla mitä tahansa mieltä, mutta minä haluan uskoa siihen lupauksena. Joskus minä voin olla äiti, ja minä voin rakastaa, omalla, välillä rikkinäisellä tavallani. Minun perheeni voi olla onnellinen, omalla rikkinäisellä tavallaan. Mennyttä elämääni en voi muuttaa, mutta kaikkeni teen, että tulevassa on paljon naurua, iloa ja onnenkyyneleitä.