perjantai 15. helmikuuta 2013

Muistojen Pariisi


Kymmenen vuotta sitten, 
Pariisissa,
rakkaan ystäväni kanssa.

Pitkin kapeita kujia opaskirja kädessämme joka päivä uusia reittejä etsien, 
seuraten konditorioiden tuoksuja, 
kävelimme ylitse Marilyn Monroen haameen helmoja nostattaneita tuuletuskanavien, 
ihailimme Eiffel-tornin valoshowta iltaisin majapaikkamme ikkunasta, 
kävimme ilmaisvessassa Louvressa 
-ja haaveilimme punaviinilasillisten äärellä.

Kirjoitimme reissulla itsellemme kirjeet 20-vuotiaalta 25-vuotiaalle itsellemme. Ehkäpä tämä blogi on kirje minulle alle 30-vuotiaalta itseltäni yli 30-vuotiaalle itselleni.

Tulevaisuus.
Minua ei pelota. Samalla minua juurikin pelottaa. 
Minulla on edelleen haaveita. Samalla toiset haaveet ovat jo haalistuneet.
Minä olen saanut toteuttaa itseäni. Toisaalta olen antanut muiden rajata sitä, mitä minä olen.

Kuinka oppisin elämään niin, että saisin olla kiitollinen jokaisesta päivästä? Kuinka kääntäisin katkerankin ajatuksen iloksi muiden puolesta? Kuinka osoittaisin vajavaista rakkauttani kaikkia heitä kohtaan, jotka sitä tarvitsevat?

Pariisiin palaan, 
muistan,
kuinka auringon polttamat puiden lehdet juoksivat kilpaa tuulessa,
kuinka käteni hipaisi rautaista porttikongin tolppaa,
kuinka juoksimme, lopuksi ilman kenkiä, pariisin keskustasta viiden kilometrin matkan majapaikkaamme kaatosateessa ukkosen jylistessä.
- hullut suomalaiset.

Miksi unohdan niin usein nauttia tästä hetkestä?
Miksi annan hyvin hetkien peittyä suoritusten alle?
Miksi?

Haluan muistaa vielä kymmenenkin vuoden päästä, kuinka minä olin läsnä itselleni ja muille, ja kuinka nautin siitä, mitä elämä minulle tarjosi kaikessa hulluudessaan.

Sasa


maanantai 11. helmikuuta 2013

Ja siitä se ajatus sitten lähti.


"Eikös sullakin pian ikä ota vastaan?"

Kiitos, kumarrus ja kirpaiseva isku vyön alle. Nöyryytys, poistuminen tilanteesta. Hetken päästä sätin peiliä, näin jälkikäteen keksisin lukuisia pikkuilkeitä vastauksia. Siinä tilanteessa löi tyhjää, tietenkin. 

Olin vuosia sitä mieltä, etten koskaan halua lapsia. En ehkä miestäkään. Suurin haaveeni oli mahduttaa kaikki  maallinen omaisuuteni rinkkaan ja lähteä sinne, minne tuuli milloinkin puhalsi. Teininä en uskonut edes eläväni yli 25-vuotiaaksi, ajatuskin sai inhottavat kylmänväreet kulkemaan. Olin ikinuori, kuten kaikkien teinien kuuluukin. Jotenkin se ajatus jäi päälle, ehkä. 

Ja yhtäkkiä sitä huomaa olevansa pian kolmekymppinen vaimo vakituisessa työpaikassa, haaveilemassa omasta kodista ja jälkikasvusta. Ajanjaksojen väliin mahtuu ymmärrettävästi liuta itkupotkuraivareita, epäonnistuneita ihmissuhteita, omaan taustaan ja perheeseen liittyviä kriisejä, suruja, luopumisia, väsymystä ja luovuttamista. Kaikkea sitä, minkä voisi tiivistää yhden sanan alle: kasvaminen. Mutta ennenkaikkea, sen yhden ihmisen löytämistä, jonka rintaa vasten on ollut turvallista itkeä, jonka kanssa luottamusta on saanut opetella, ja jonka kanssa on saanut löytää haaveilemisen lahjan uudelleen. Jonka kanssa voisin minäkin, kaikesta kriiseilyistäni huolimatta onnistua. 

Muutokseen sopeutuminen ottaa aikaa. Menneisyyteen ei voi jäädä, eteenpäin on mentävä. Mielekkäästi, täyttä elämää eläen, haikailematta eteen- tai taaksepäin. Se on ehkä oman elämäni haasteista tiukin. Ja kun päälle painaa se katkera kolmekymppinen, aika, jolloin paketin pitäisi olla jo valmis, meinaa pikkasen riipasta. 

Uudenvuoden alla, hirsimökin pedeille pötkötellessämme huomasimme toisen kirjoittajan kanssa jakavamme synttärikuukauden lisäksi moniakin ajatuksia juuri tähän kirottuun ikään liittyen. Siinä itkunaurun välissä hän heitti ajatuksen blogista, jossa tuntojaan purkaa, ja tässä ollaan! Vähän hurjistuttaa lähteä tälle matkalle, tulee se sitten olemaan lyhyt tai pitkä, mutta ihmisellä on onneksi oikeus kokeilla ja tutkia. 

Titityy